EN KÄTKE!

Piti ruveta kirjoittamaan juttua koska tuntui että nyt voisi kirjoittaa. Eipä sitä voi koskaan kirjoittaa jos ei silloin kirjoita kun voisi oikeastaan. Ja ei niin väsytäkään. Olen onnellinen. Olen ennenkin ollut, mutta nyt se tuntuu että olen erityisen. Monena iltana on ollut kiitollinen mieli kun olen painanut pääni tyynyyn. Monena iltana nyt elokuussa. En ala elokuusta paasamaan sen enempää, säästän tänä vuonna teidät siltä. Paasaan jostain muusta. Siitä että olen iloinen.

Enhän toki ole mitään ansainnut, ja se taitaa vaivata minua vähäsen. Rupean muistelemaan kaikkea kärsimääni pahaa ja raskasta että voisin ajatella että eikö se ole sallittua silloin tällöin olla kiitollinen ihan luonnostaan. Kiitollinen siksi että on iloinen eikä surullinen. Die angst sanottiin yhdessä novellissa, jossa puhuttiin myös punaisista villeistä viinimarjoja. Luin sen eilen terassilla ja itkin yhdessä kohtaa vaikka en ennen ole itkenyt Hyryn Antin kirjoja lukiessani. Ennen olen kyllä tuon novellin lukenut. Olipa hyvä että Antti löysi ensin ne marjat eikä muut. Niin kuin Maijankin. Maija on kirjoittanut sanelukoneelta Antin kirjoja puhtaaksi, näin olen kuullut. Tähän kohtaan voisin kirjoittaa siitä että se on tosiaan totta, joidenkin ihmisten seurassa tuntee itsensä jotenkin rujoksi ja kömpelöksi ja nilkuttavaksi ja tielläolevaksi. Ja sitten kun vain käväisee jonkun seurassa, tuntee että ilma ympärillä muuttuu kevyeksi hengittää itse sulautuu siihen paikkaan helposti ja kauniisti, ja joskus on niin kuin kurjet lähtisivät lentoon ja niillä olisi paljon tilaa joka puolella. Ja leutoa ilmaa.

Samuli teki sohvan keittiöön. Tuosta vain, ei mennyt ehkä kuin viisitoista tuntia yhteensä alusta loppuun. Nyt keittiö alkaa näyttää vähän siltä mitä haaveilin. Ja keittiöt ruukaavat olla kodikkaimmillaan syysiltaisin, tietäkää se! Tuli sininen sohva, koska punainen oli siinä hilkulla pursuta yli keittiössä. Sininen on sentään sininen! Kaksi huutomerkkiä näin lähekkäin voi olla aika riskaabelia, mutta tämä ei olekaan mikään kaunokirjallinen tuotos vaan päiväkirja. Pidän päiväkirjaani yhdessä teidän kanssanne vain koska olen niin saamaton tekemään mitään ihan yksikseni. Niinkuin kuorossa, siellä yhdessä ollessa olen kyllä ahkera ja jaksan jankata samoja kohtia loputtomiin, mutta yksin jos se pitäisi tehdä niin ei tulisi mitään.

Tämä on mahtavaa aikaa sinänsä tämä sadonkorjuun aika, vaikka täällä onkin ollut kuivempaa ettei ole paljoa sieniä näkynyt. Mutta muuta on. Niilo on syönyt suoraan metsästä mustikkaa, hillaa, puolukkaa ja vadelmaa sekä pensaasta musta-, puna- ja valkoherukkaa ja karviaismarjoja runsaasti. Mansikkaa tuli syötyä tuossa aiemmin. Toissapäivänä taisin poimia viimeisen mansikan penkistä. Tänään kaivettiin kauniita valkoisia perunoita Leevin kanssa maasta. Leevi oli innoissaan kun aina vain löytyi mukuloita mullasta! (Leevi kehitteli mielessään myös tiheämpää poimuria jolla saisi poimittua kätevästi kaurat pellosta.) Lounaaksi söimme tänään kesäkurpitsakeittoa, lapsille kylläkin mainitsin että siinä on vain sulatejuustoa, kermaa ja mausteita. Se oli ihan hyvää! Varsinkin kun siinä oli leipäkroketteja päällä, niitä Martta muisti ylistellä pitkään. Tein myös lakattoman lakkahilloa karviaisista ja oman ryytimaan porkkanoista, mutta minusta se maistui masentavan vähän lakkahillolle suhteutettuna siihen aikaan, minkä käytin siihen karviaisten kantojenpoistoon. Mutta sitä hilloa riittää sitten joksikin aikaa, se tiedetään jo nyt että kukaan ei hirveästi harmittele sitä päivää kun se vihdoin jääkaapista hupenee. Maanantaina vieraiden lähdettyä kävimme Niilon kanssa metsän tarjoamalla lounaalla, poimin marjoja pakastusrasiaan, poika istui takkini päällä ja sanoi koko ajan anna, anna. Ja minä halusin antaa, vaikka samalla olisin halunnut myös rasiaan vadelmia talven varalle. Olisi mukava saada kiisseliin vadelman makua, mutta oli mukavampi antaa suoraan pojan avoimeen suuhunkin, ja ajattelin että se on tärkeää nyt, että annan pojalle. Sain minä sen rasiankin täyteen.

Oman maan porkkanat ovat makeampia. Tiedän, minulla jää kaikki vähän niin ja näin. En ylpeile sillä enkä ole hirveän tyytyväinenkään. Mutta kuitenkin minusta on tärkeämpi kasvattaa niitä porkkanoita vaikka vesiheinän seassa kuin olla kasvattamatta kokonaan. Nautin niin kun koulupojat istuvat trampoliinilla ja narskuttelevat kasvimaasta kiskottua ja ruohikkoon pyyhittyä porkkanaa! Ja monta kertaa kasvihuoneella käydessäni ajattelen, että nyt kirjoitan fasepookkiin, että on se hyvä että on tullut tämä kasvihuonekin laitettua. Ja kasvatuslaatikot ja kaikki. Kun kerta nuo kanat tykkäävät tuosta vesiheinästä niin paljon. Sisälläkin on sama meininki. Se surettaa miestäni, joka pitää järjestyksestä niin kuin minäkin. Kun en saa pidettyä sitä hommaa kasassa! Puuhaan ja hommailen mutta kaikki on kuitenkin levällään. Niin kuin eilen, kun Leevin kaveri tuli kylään ja katseli ympärilleen: “Jaahas, teillä taitaa olla sama maku ku meijän perheellä. Meijänki perhe on tosi laiska. Tekkee kaikki asiat vasta vuojen päästä. Just sama maku!”. Minä tirskahdin tahattomasti keittiössä ja ajattelin mielessäni, että öhöm, mitä tuokin oli tarkoittavinaan?

Että on tämä niin ihanaa tämä elämä. Tänään! Huomisesta ei tiedä, mutta tämä on nyt ainakin kirjattu muistiin. Ai niin, yhden asian aioin vielä kirjata: Salli on ihastunut Joeliin. Sallilla on se ikä. Salli on kolme ja Joel yhdeksän. Muistan kun Liina oli ihastunut Karriin, se oli iso juttu silloin. Salli muistelee murheellisena sitä tapahtumaa, kun Leevi kiusas Joelia, ja soittaa monta kertaa päivässä isän pyörän matkamittarilla Joelille. “Mulla on sua ikävä, tuutko sää huomenna tänne? Tuun. Se sano se tullee huomenna meille, se on mun ja Leevin kaveri.”

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *