Huhtikuu

Lumi sulaa, linnut laulavat. Aurinko näyttäytyi eilen muutaman hetken verran, tänään jo kurkkasi pilvien välistä jopa neljä sekuntia. Ojat ovat täynnä vettä ja jäätä, sisälle kulkeutuu hiekkaa ja maata, ikkunasta näkyy kaikki harmaan ja ruskean eri sävyt, lumen valkea vähenee olemattomiin. Tyhmä keväthullu kylvi taas tomaatinsiemeniä ja kaikki näyttää itävän innokkaasti. Lorautin myös pussillisen auringonkukansiemeniä multaan ja nekin ovat syntyneet ja kasvavat tanakasti täynnä odotusta, syövät ravintoa, ahmivat valoa ja imevät vettä. Musta tipu kuoriutui pääsiäispäivänä kahden emon pesään, nyt jo kävelee ison ja pienen emonsa perässä pitkin kanalan lattiaa, piipittää pirteästi ja ryntää rohkeasti syömään ja juomaan heti kun ruoka saapuu.

Minäkin valmistaudun kevääseen, loman ja lämmön odotukseen. Sain päähänpinttymän, lähden yksin lepolomalle vielä yhtenä kappaleena, heti kun loma alkaa. Matkustan junassa makuupaikalla, yövyn kauniissa huoneessa ja en sovi kenenkään kanssa mitään. Otan vähän varaslähtöä kevääseen, odotan näkeväni vihreää, ehkä vuokkoja siellä täällä.

Eikö kuulostakin hyvältä. Mutta kaikki alkoi aika pahasta. Siitä että olin niin masentunut ja ahdistunut, etten voinut muuta kuin olla huoneessani lukkojen takana yksin ja hokea mielessäni, että tämä menee ohi, tämä menee ohi, kohta taas jaksan vähän matkaa. Elämän tuskaa, surua, uupumusta, unettomuutta ja jatkuvaa väsymystä. Suurin suru siitä, että ei pysty olemaan äiti, sellainen jota lapset tarvitsevat. Ja mielessä vain yksi ajatus: lähden pois. Jossain vaiheessa, ehkä silloin kun aurinko paistoi huoneen verhoihin ja heijastui verhojen raosta seinälle, mieleeni tuli että riittäisiköhän lopullisen lähdön sijasta yksi kuukausi. Tekisikö yksi kuukausi minusta taas jonkinlaisen ihmisen, siedettävän äidin. Ja minulla tuli mieleen tyhjä huone, jossa on vain sänky ja yöpöytä, tuoli, tyhjät seinät, ikkuna ja sen takana kaunis maisema. Ja tuli mieleen surumielinen Helene Scherfbeck joka istui yksin hiljaisessa huoneessaan ja kirjoitti ystävilleen, maalasi, kävi rauhallisella kävelyllä meren rannassa, hengitti raikasta ilmaa ja näki kauneuden.

Ja heti nousin, avasin huoneeni verhot, annoin auringonvalon tulla sisään, avasin kohta huoneen oven, annoin lasten ja koiran juosta luokseni. Otin syliin ja silitin silkkisiä päitä ja sitten tunsin jo kovan ikävän rinnassani. En voi olla kuukautta poissa ilman näitä pikkuisia! Voin olla ilman näitä seiniä ja tätä ilmaa ja kaikkia kotitöitä mitkä pursuavat joka paikasta ja täyttävät koko elämäni. Mutta tiesin että viikkoa kauempaa en voi vapaaehtoisesti olla lapsistani erossa. Ja niin pikkuhiljaa myönnyin ajatukseen että viikko, kalenterin tutkimisen jälkeen viisi päivää. Se saisi nyt riittää.

Sitten taas jaksoin. Kaikki asiat jotka olivat huolestuttaneet, tuntuivat pieniltä mitättömiltä murheilta kun ajattelin että pian pakkaan laukkuni ja lähden pois, jätän kaikki huoleni ja murheeni tänne pohjoiseen, leijumaan havumetsien väliin, harmaan maantien ylle, paljaisiin punaruskeisiin koivunlatvoihin roikkumaan, jäisiin tulvaojiin likoamaan.

Niinpä minulla ei enää olekaan huolia kun tiedän että ravistan ne pian kannoiltani, kaikki, mokomat risut ja roskat. Mitä niistä enää, ne tulevat ja menevät. Ilmaa voi taas hengittää. Näen tuon kylmän harmaanruskean huhtikuun läpi oman maisemani, joka on minun ikiomani ja se on minulle totta. Se ei ole kylmä vaan lämmin. Ja se on täynnä auringonvaloa, valkovuokkoja. Ja lintujen laulua.

Kirjoita kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *